Omituisia työkaluja

OMITUISEN TYÖKALUN KÄYTÖSTÄ

Alva Noë kysyy, miten voi olla vaivan arvoista käyttää voimavaroja sellaisten tuotteiden tekemiseen, jotka luontojaan kieltäytyvät olemasta tämän tai tuon tehtävän palveluksessa?
Noë puhuu filosofin ja taiteilijan työstä. Hän on kiinnostunut työstä, jota taide saa aikaa.

Uudelleenorganisointi

Kirjan toinen osa alkaa lainauksella, jota väitetään amerikkalaisen kirjailijan James Baldwinin sanomaksi:”Taiteen tarkoitus on paljastaa kysymykset, jotka vastaukset ovat peittäneet”. Noëlle sekä taideteoksen että filosofisen keskustelun arvo on siinä, kuinka se muuttaa ja uudelleenorganisoi meitä.
Taideteos haastaa meidät organisoimaan näkemisemme, odotuksemme ja ajattelumme uudelleen. Näin ollen, saksalaisen taiteilijan Adolf Menzelin maalaus Taiteilijan jalka vuodelta 1878 ei sittenkään ole dokumentti taiteilijan jalasta vaan ruumiillisen tietoisuuden tutkimista.

Noë kritisoi perinteisen kognitiotieteen ja neuroestetiikan selityksiä taiteen jäljestä ihmismielessä. Hänen mielestään taideteos ei ole vain ärsyke hermojärjestelmäämme, vaan reaktiot taideteokseen ovat arvostelmia, joiden muodostumiseen vaikuttavat kokijan aiemmat tiedot ja kokemukset. Arvostelmat ovat keskustelujen alku, ne ovat osallistumisen tapoja. Saatamme taideteoksen toimintaan yhtä paljon kuin havaitsemme sitä, Noë sanoo.

Kehollisesta mielestä ja eletystä perspektiivistä

Noën mielen prosesseja koskevat näkemykset edustavat uudempaa kognitiotieteen suuntausta, enaktivismia. Enaktivismi tarkoittaa sitä, että “elävä organismi rakentaa tietoa ja merkityksiä prosessissa, jossa organismin oma kehollinen toiminta kietoutuu yhteen ympäristön kanssa.”

Ajattelusuuntauksen mukaan mieli on sidoksissa ruumiiseen ja ruumis ympäristöön. Mielen sisällöt – ajattelu, tieto, merkitykset – rakentuvat kehollisessa vuorovaikutuksesssa maailman kanssa. Koemme ja havaitsemme asioita kehollisuutemme perspektiivistä. Kirjan kolmas luku alkaa lainauksella ranskalaiselta filosofi Maurice Merleau-Pontylta: “Eletty perspektiivi, se jonka havaitsemme, ei ole geometrian tai valokuvauksen perspektiivi.”
Havaintomme syntyvät ruumiillisen läsnäolomme myötä ja todellisuus koetaan subjektiivisessa suhteessa maailmaan.

”…tämä on ääriesimerkki siitä, mikä toimii taiteessa aina.
Valot himmenevät. Istut paikallasi.
Ja sitten sinun täytyy tehdä jotakin siitä, mitä on.
Jos pystyt.”

Taide kokemuksena

Noë aloittaa kirjansa lainauksella amerikkalaisen filosofin John Deweyn vuonna 1934 ilmestyneestä kirjasta: “Tapahtumien kulussa esiintyy ironisia harhaumia: esteettinen teorianmuodostus riipuu taideteoksen olemassaolosta, joka on alkanut haitata teoriaa taideteoksesta, (Dewey, Taide kokemuksena s. 11) Samalla sivulla Dewey kirjoittaa varsinaisen taideteoksen olevan taiteilijan tuotoksen tekemiä tekoja kokemuksessa ja kokemukselle. Taideteos ei siis ole rakennuksen, kirjan maalauksen tai patsaan kaltaista.

Dewey jatkaa kuinka “kokemus ei tarkoita poissulkevasti vain omia yksityisiä tunteitamme ja aistimuksiamme vaan toimeliasta ja tarkkaavaista kanssakäymistä maailman kanssa”. Noëllekin taiteen työt/objektit ovat mahdollisuuksia aktiiviseen kanssakäymiseen niille ihmisille, jotka ovat alttiita tekemään niille jotain: ”taideteokset sinänsä ovat kuolleita, kuin pelkkää hälyä tai rompetta. Herätämme ne eloon panemalla ne työhön ajattelussa, keskustelussa, arvioinnissa.” Taiteen mieli on siis kommunikaation mahdollisuus, se on kanssakäymistä ihmisten kesken.

Toimintaan saattaminen

Myös Noën kirja on omituinen työkalu, jonka lukemiskokemus laittaa miettimään taiteen “tehtävää”, koettelemaan keskustelussa hänen näkemyksiään siitä.

Eija Hirvonen & Jari Haavikko

”Aikuisen elämästä puuttuvat tylsistymisen edellytykset.
Mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa?
Veikkaan: kaikki.”

OMITUISIA TYÖKALUJA / LUKU 9. / s. 141 – 143

MIKSI TAIDE ON NIIN TYLSÄÄ?

Muistatko, kun sinulla oli tylsää lapsena?
Muistan lomapäiviä, jotka tuntuivat fantastisen, mahdottoman pitkiltä. Kuumia, loputtomia, avoimia, organisoitumattomia. Ärsyttäviä. Kärpästen surinaa, pikkuveljen kanssa tappelemista, ei mitään tekemistä. Vanhemmat loitolla.

Aikuisen elämässä ei yleensä ole tilaa tällaiselle radikaalille tylsyydelle. Kun tulee vanhemmaksi, elämä organisoituus hankkeiden ja suunnitelmien ja päämäärien ja ympärille ja toiminnan tällaisen jähmettymisen vuoksi aika nopeutuu. Tai sitten vain lakkaamme kiinnittämästä huomiota metronomiin ja laajemmat merkityksen ja organisoitumisen hahmot (kehät?) vangitsevat meidät. Voisi melkein sanoa, että päivämme ovat ohi ennen kuin ne ovat alkaneetkaan, sillä olemme jo määritelleet nykyhetken sen perusteella mikä ei ole vielä tapahtunut, tarkoituksen, pointin tai suunnitelman perusteella. (“Mitä teit eilen? Menin töihin?)

Ja kaikki tämä on varmasti hyvä. Se on välttämätöntä. Saavutamme sen. Emme elä tuntemusten ja huminan ja toisiaan seuraavien asioiden tikittävässä liikkeessä. Se on merkki kehityksestämme, sitoutumisestamme – John Deweyn kieltä käyttääkseni. Elämäämme ei ole tehty tuntemusten sarjasta; se muodostuu kokemuksista, jotka vaativat tulla nimetyiksi – se lounas Venetsiassa, shoppailu, softballmatsi, vuoteni Berliinissä – ja ajan oloon nämä kokemukset yhdentyvät. Aikuiset eivät tylsisty. Aikuiset eivät voi tylsistyä, sillä tuo erityinen, epämääräisen tuskallinen tunnetila, tunne siitä, että on loppumattoman merkityksettömyyden ansassa, tuo tila on tarjolla ainoastaan silloin, kun rakenne, suunnitelma, tehtävä ja velvoitukset puuttuvat. Aikuisen elämästä puuttuvat tylsistymisen edellytykset.
Mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa?
Veikkaan: kaikki.

Aikuisena olen päässyt lähimmäksi lapsuuden punakan tylsyyden uutta kokemista taiteen läsnäollessa. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan taidetta. Teen työtä taiteen parissa. Tutkin taidetta. Kasvoin taiteilijaperheessä. Taide on minulle tärkeää. Ja silti minun on vaikea ajatella mitään ranteetavauttavamman ikävää kuin eräät performanssit tai mitään raastavamman nukuttavaa kuin se, että törmää – taas kerran! – galleriatilaan, jossa on kuvia seinällä ja jokainen niistä, ainakin aluksi, suljettu, mykkä, erottumaton ja luotaantyöntävä.

Muukin kuin huono taide on altista tuottamaan tällaisen tunteen siitä, että loputon ja merkityksetön nykyhetki vangitsee ahdistavasti. Olen seisonut gallerioissa Metissa tai Frickissä tai Alte Nationalgaleriessa – paikoissa, jotka ovat minun kokemuksissani niin lähellä pyhäkköä kuin suinkin – ja huomannut jääväni täysin kylmäksi tuntemani ja arvostamani teoksen edessä. On aivan kuin joku ei olisi painanutkaan ON-nappulaa; teos pysyy pois päältä (tai minä pysyn), ja taiteen kanssa lepotilassa vietetty aika voi olla kidutusta.

Ehdotan, että taiteen tylsyys on vihje siitä, mitä taide on ja miksi sillä on meille väliä. Jokaisen osuvan kuvauksen siitä, mitä taide on ja mikä sen paikka elämässämme on, täytyy pystyä käsittelemään silmiinpistävää seikkaa, että taiteella on voima tylsistyttää meitä. Se säilyttää tämän voiman kun kaikki muu elämässämme antaa helpotuksen tylsistymistä vastaan. Taide tarjoaa mahdollisuuden tylsistyä kyyneliin, kun juuri mikään muu elämässämme ei sellaista tarjoa. Eikä taiteen potentiaali olla ikävää ole ristiriidassa sen kanssa, että taide myös liikuttaa ja jännittää ja transformoi ja innostaa meitä. Se on saman kolikon kääntöpuoli. Aivan kuten rakkautta ei voi kohdata ilman todellisen sydänsurun vaaraa, taidetta ei voi kohdata niin, ettei avautuisi mahdollisuutta tuudittautua tajuttomaksi ja tylsistyä kuoliaaksi. Taide on arvokasta vain suorassa suhteessa siihen, missä määrin se voi tai saattaa tylsistyttää meitä.

”Tämä on yhteistä taidetilanteille ja kirkkojen kaltaisille
uskonnollisille tiloille.
Ne ovat paikkoja, joissa voi tapahtua hyvin paljon,
mutta vain koska mitään ei todella tapahdu.
Ne ovat paikkoja itsen muodonmuutokselle”

Miksi näin?
Vastauksen ainekset ovat jo ulottuvillamme.
Ovathan taideteokset omituisia työkaluja. Toisin sanoen ne ovat työkaluja, joita emme voi käyttää: ne ovat hyödyttömiä. Ne ovat tekstejä, joilla ei ole erityistä sisältöä, tai kuvia, jotka eivät näytä meille mitään erityistä. Ja niin ne vaativat meitä lopettamaan tekemisen. Lopettamaan näyttelemisen ja lopettamaan vaatimasta soveltamista tai edes asiaankuuluvuutta. Vertailu filosofiaan osuu taas kohdalleen. Toisin kuin fysiikka, matematiikka tai taloustiede, filosofia ei tarjoa informaatiohippuja, jotka voi ottaa ja panna toimeen tällä tai tuolla elämänalalla.

Taide, niin kuin filosofiakaan, ei ole tässä mielessä käytännöllistä. Vaatekatalogin kuvat näyttävät jotakin, minkä voi ostaa; arkkitehdin malli esittää jotakin, minkä voi rakentaa. Mutta entä koreografia lavalla? Maalaus seinällä? Ne on leikattu irti tanssimisesta tai näyttämisestä tai oppimisesta. Ne pysäyttävät paikalleen. Siis jos niiden antaa tehdä sen. Jos lykkää. Jos keskeyttää. Jos astuu siihen erityiseen avaruuteen ja muutostilaan, jonka taide tarjoaa tai sallii. Tämä on yhteistä taidetilanteille ja kirkkojen kaltaisille uskonnollisille tiloille. Ne ovat paikkoja, joissa voi tapahtua hyvin paljon, mutta vain koska mitään ei todella tapahdu. Ne ovat paikkoja itsen muodonmuutokselle.

Taideteokset on leikattu irti ja vaativat, että leikkaat itsesi irti sitoutuneesta elämästäsi. Näin on aivan ilmeisesti käytännön mielessä. Kun olet teatterissa et voi puhua ja lähettää sähköpostia ja jatkaa tavalliseen tapaan. Jos teet niin, siinä määrin et ole läsnä. Et tartu syöttiin tai virity ja kuuntele läsnäolevaa. Taideympäristöt kuten filosofisetkin ympäristöt, vaativat eräällä tavalla sulkeistamaan vakaumukset ja kanssakäymistavat, jotka vievät tuulen tylsistymisen purjeista. Kohdatessaan taiteen on kuin lapsi; silloin tehdään avuttomaksi.
Taide infantilisoi ja tuhoaa.”